Herätyskello ei soi. Avaan silmät kun siltä tuntuu. Tarkastan paljon kello on ja totean heti perään, että eihän sillä oikeastaan ole väliä. Ihan vielä. Kahvia täytyy kuitenkin saada.
Paljaat varpaat ja kahvinkeittoon. Kuvaa ottaessani huomasin, että varpaani vaativat lakkausta. Mietin väriä, punaista, pinkkiä, vaaleansinistä? Tähän suureen kysymykseeni en kuitenkaan vastausta saanut, joten tuossahan nuo nököttävät varpaat vieläkin, lakkaamattomina. Ehkä ensi sunnuntaina sitten.
Kahvia ja takaisin peiton alle. Mitä ihanan turmiollista elämää! Hirvittävän hassua muuten katsoa mukiani.Olen nimittäin tarkka, oikeastaan Tarkka suurella T:llä. Tarkka siitä, millaisesta mukista juon, millaisia lakanoita käytän, millaisiin pyyhkeisiin pyyhin. Materiaali, väritys, kuosit. Kaikkien on itsessään miellytettävä silmää, sekä sovittava kokonaisuutena yhteen. Mikä on siis tämä koiramuki, joka ei vastaa ollenkaan käsitystäni siitä, millainen kahvimukin tulee olla? Olen saanut sen lahjaksi ja todennut, että tästä mukista kahvi vain yksinkertaisesti maistuu parhaimmalta.
Liian kauan ei päivää kuitenkaan peiton alla voi pakoilla. Muki tiskiin ja huppari päälle. Aivot mahdollisimman vastaanottavaiseen tilaan, vihko, kynä ja kirja nenään eteen ja opiskelemaan. Kelloa ei silti tarvitse vilkuilla vieläkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti