Best version of me

Mikä tekee päivästä hyvän? Onko tapahduttava jotain erikoista, jotta päivästä tulisi hyvä? Harvoin arjessa tapahtuu mitään merkittävää ja erinomaista, toisaalta taas pienetkin asiat päivän kulussa määrittävät sen hyvyyden. Vai onko päivä automaattisesti hyvä jos se ei ole huono?

Ystävälläni lukee työpisteellään: Today I'll be the version of me.

Siihen pitäisi pyrkiä, joka päivä on paras päivä ja joka päivä olen paras minä. Tänään minä olen hyvin väsynyt ja energiaton minä. Niinpä lähden keittämään teetä, hyvää teetä. Sen jälkeen opettelen käyttämään hiirtä vasemmalla kädellä. Uusi taito, hyvä päivä.

Set fire to the rain

Jep jep, näitä päiviä: sivuja, ajatuksia, tekstiä, lisää ajatuksia, naputtelua ja näpyttelyä. Lopulta sivu jotakuinkin valmista tekstiä, jonka jotenkin vahingossa ONNISTUIN POISTAMAAN. Ymmärrän, että tarvitsen raikasta ilmaa, liikuntaa, ajatusten tuuletusta hetkeksi. Lähden ulos. Sielläpä onkin herkullinen kevätsää: rakeet pistelevät juostessa kasvoja, vastatuuli työntää taaksepäin sen minkä onnistun pääsemään eteenpäin ja meri huolehtii lopusta tyrskäyttämällä pariin otteeseen laineet päälle (no oma vika kai, mutta rakastan lenkkeillä rantoja pitkin). 

Ja sitten näitä iltoja, kun alkaa jostain mielensopukoista kaivamaan takaisin tekstiä, jonka jo kerran onnistui tuottamaan. Ei anneta sen kuitenkaan häiritä, vaan loppuun kuvia ja väriä, joista tulee varmasti hyvä mieli <3

When you're smiling

Sekalainen sarja sekalaisia kuvia sekalaisessa järjestyksessä. Arkea parhaimmillaan (vai pahimmillaan?)

Meneillään (ainakin väliaikainen) hiustenkasvatusprosessi. Tällä hetkellä tätä päätä on siis vaikea saada mitenkään kivasti, mutta nuo rusettiponnarit piristää!

Toisinaan läikkyy. Yleensä yritän ottaa kuvia, joista on eliminoitu pöly, lika, tahrat. Oikeastaan monet inhimilliset asiat. Joten tässä sitä nyt on, viikonloppuaamukahvi. Jos kolibrikuosin taiteilija lukee tätä, niin todistusaineistoa siitä, että kovassa käytössä tämä tarjotin.

Väreja ja kuvia, ikuisten asiallisten mustavalkoisten tekstien vastapainoksi.

Vaaleanpunaista, rakkautta ja sydämiä. Mukissa ei ole kahvia vaan maitoa. Juuri tuo muki on maailman paras maitomuki.

Tältä elo pääsääntöisesti kotona näyttää. Asun sohvassa, sillä se on paras paikka kirjoittaa ja lukea. Sohvassa elävät myös kone, kirjat, muistiinpanovälineet. Yleisin kotiasu viimeiset kuukaudet ovat olleet pöllöhousut. Syy: koska ne ovat lämpimimmät. Eräiden mielestä tosin en eivät ole kaikkein ihastuttavimmat.

Today is a very good day

 

Ainakin jos housuihin on uskominen! Huomasin eräitä farkkuja viikatessani yllä olevan salaviestin housujen sisäpuolella, oli pakko jakaa tämä. 

Whoever lives inside a person's skin

Toisinaan jotain hauskaakin. Tenttikirjaa lukiessa silmille hyppäsi pari pientä eläintä Kuka ikinä ne olikaan tekstin lomaan sopiviin koloihin piirustanut, kiitos siitä! Sai hymyn huulille.

You must stop

Ikkunaostokset tekevät päivästä kuin päivästä paremman. Vaikka olisi kuinka kiire, aina on oltava aikaa pysähtyä hetkeksi jos näkee jotain mielenkiintoista ja siis pysähtymisen arvoista. Voin muuten juosta vaikka koko työmatkani, jos se tarjoaa minulle kesken matkan edes minuutin hetken mielenkiintoisen ikkunan edessä. Tämä ei siis tarkoita, että mitään pitäisi ostaa. Kerään vain ideoita, inspiraatiota. Eikä aina tarvitse sitäkään. Joskus voi vain katsoa ja antaa ajatuksen lentää. Tällä kertaa vuorossa Louis Vuittonin norsut Espalla. Mitäköhän niille tapahtuu, kun eivät enää taituroi ikunnassa...

Just think of happy things

Minulla on yleensä useampi kirja samanaikaisesti kesken, ne voivat liittyä opintoihin, työhön, muihin mielenkiinnon kohteisiin tai sitten  olla aivan puhdasta hömppää (harvemmin tosin tämä jälkimmäisin, ikävä kyllä). Viime viikolla eräästä kirjasta mieleeni jäi lause, jossa todettiin, että on olemassa resurssi, jossa maailma on edes jokseenkin tasa-arvoinen: aika. Sitä on kaikilla sama määrä jaettavanaan. Noinkohan on? Ajatusta voi jatkaa pidemmälle,  ehkä kyse onkin siitä, miten kukin tämän kallisarvoisen resurssinsa käyttää ja jakaa. Ajankäytön taito ei ole helppo laji. Jaakko Heinimäen sanoin: kun on niin kiire, ettei ehdi mitään.

Jos minulta kysytään, mitä kuuluu, vastaan: kiirettä pitää. Jos minulta kysytään, mitä haluaisin, vastaan: lisää aikaa. Jos minulta kysytään, ihan mitä vain, vastaan: jos ehdin.

Niinpä tänään päätin varastaa aikaa blogille ja omille ajatuksilleni. Muutama kuva, miten kiireenkin keskellä aikaa voi koota pienistä sirpaleista ja tehdä niistä kokonaisen hengähdyshetken.

Onnea ovat hetket, jolloin kesken päivän voi viedä itsensä kahville. Kaivaa laukusta päiväkirjan,kynän ja kirjoittaa, mitä minulle kuuluu.

Onnea on äidin tekemä pipo, vaaleanpunaista silkkinauhaa ja helmiä. En pidä virheistä enkä epäkohdista, mutta kuvassakin näkyvä koirakarva ei häiritsekään minua vaan kertoo elämästä ja iloista.

Onnea on kuppi kahvia, niin ettei se ole juotu kaiken muun ohessa vaan että sen on juotu keskittyen makuun, tuoksuun, hetkeen.

Kahvihetken vietin Liisankadun Espresso Edgessä, mukava paikka. Ajatukset ajasta ovat Juha T. Hakalan kirjasta ja Jaakko Heinimäen sanat ovat tällä viikolla kuulemastani paneelikeskustelusta oppimisen ja koulun tulevaisuus. Luppoaikaa viikonloppuun!

Paint the sky, make it yours

Tauko, tahaton tauko blogista. Korjataan asia nyt.  Mitä viime viikkoina on oikein tapahtunut?

Töitä ja punaisia kynsiä. Merkittäviä ajatuksia hiirimatossa. 

Tavaroita, jotka unohtuvat juuri sinne, minne ne lasket, ja jotka  seuraavana aamuna aiheuttavat kiireessä ärtymystä. (Kiireessä, joka on täysin itseaiheutettua.)

Tietoa, lauseita ja sanoja. Asioita, jotka ovat aina samalla hillityllä fontilla kirjoitettuja ja joita on painettava muistiin.

Taannoin jostain ilmaiseksi saadut ja taskuun unohtuneet toffeekarkit, jotka pahimman nälän kourissa löytyessään tuottavat hetkellisesti suunnatonta iloa.

Pala erään päivän työasua, harmaa mekko ja vaaleanpunainen silkkinauha, väriyhdistelmä, joka toimii aina.

Toivon, että toista pitkää taukoa ei tule ja että palaan blogin äärelle pian.

All we have is now

Ulkona on harmaata. Huomasin tänään aamulla, ettei puissa juurikaan ole enää lehtiä. Jäljellä vain harmaa ja kuivunut ranka. Silloin tarvitaan vihreää väriterapiaa, muistutus siitä, että elämä jatkuu.

It's a million little things

Miten nämä viikot välillä kiitävätkin näin. Tuntuu, että olet juuri herännyt maanantaiaamuun, kunnes huomaat kalenterista, että huomenna onkin jo uusi maanantaiaamu. Muutama kuva sentään tullut viimeisen seitsemän päivän aikana napattua.

Koin torstaiaamuna (tai ainakin uskon, että se oli torstaiaamu) mielenkiintoisen aamuhetken, istuessani aamun vilkkaimpana ajankohtana junavaunussa. Yksin. Seuranani vain rakas Keep Cup -kahvimukini. Muki on ihana, mutta siinä on pieni miinus, se ei ole termosmuki. Ja minut kun löytää maailmankaikkeuden hitaimmat juojat -listalta, voitte uskoa, että pääosin juon kahvini kylmänä.

Tämä on perjantai-ilta, siitä olen varma. Syksyn ensimmäiset opintopisteet näkyivät mustana valkoisella, ja asia oli huomioitava jotenkin. Lasi pistettä kohden, vai miten se menee?

Viikonloppuna vaapukoita ja suklaakakkua. Mums mums.

On the table

Muistikirja Runeberginkadulla sijaitsevasta Töölön paperista.

Pinkkiä ja mustaa, mustaa ja pinkkiä. Huomaan värimaailmani olevan hyvin yksinkertainen. Ja hyvä niin. (Vaatetuksessani ei sentään mennä ihan näin mustapinkisti.)  Minua miellyttävät selkeät värit, murretut sävyt, eivät vain sovi minulle. Ja koska tämä on tarkkaa, niin myös päivittäiset tarvikkeeni, no nekin noudattavat tiukkoja rajoja. Niiden on oikealla tavalla miellytettävä silmää, mikä tahansa muistivihko ei kelpaa.

iPod-kotelo ja penaali Ordning&Redan.

Alimmaisena muistikirja. Ikinä ei voi tietää, mitä näkee, kuulee, keksii tai oivaltaa. Ne joko kerrotaan jollekin, piirretään tai kirjoitetaan välittömästi muistiin.

Kalenteri, vaaleanpunainen. Olen kynä-paperi ihminen. Haluan lukea Helsingin Sanomat mieluiten paperilta, kirjat kansien välistä ja kalenterimerkinnät tehdä vanhanaikaisesti kynällä.

Kalenteri Time Addict.

Mustassa käärmekuvioisessa kotelossa asuu iPod, joka on olennainen väline asioiden tallentamiseen muistikirjan lisäksi ja selvästi varusteistoni modernein osa. Penaali jatkaa samassa värimaailmassa. Sisältä löytyy muste-, lyijy, ja yliviivauskynä, viivotin, kumi ja muistitikku, pinkki muuten sekin.

Päällimäisenä huulikiilto. Kulkee aina mukana, harvemmin vaan muistan käyttä sitä!

Thursdays, fridays, other days

Viikko sitten uskaltauduin ensimmäisen kerran kirjoittamaan ja laittamaan kuviani jonnekin, niin, että muutkin voivat niitä nähdä. Hyvä niin, sillä tämähän on kivaa! Pidän kuvista, sanoista, lauseista, tarinoista, koirista, vaaleanpunaisesta, arjesta, kaikista pikkuriikkisistä asioista, joita voi jakaa. Radiossa todettiin aamulla, että arki on aina ja auttamattomasti tylsää ja pitkäveteistä. Eikä ole! Tällä blogilla aion osoittaa, ettei asia ole niin.

Kun kotona ottaa kameran käteensä, monia asioita alkaa nähdä toisin.

Muutama kuva aarteistani, perhoskengistä. Ei niitä arkena käytetä, mutta ne ovat joka päivä esillä muistuttamassa olemassaolostaan. Ovathan ne kauniit.

Mielestäni kauneimpia kenkiä ei koskaan tulekaan sulkea laatikoihin ja pakata pimeään.

Minä ihan muistan, kun näin nämä ensimmäisen kerran. Kävelin näyteikkunan ohi, siis todella ohi. Muutaman metrin päässä pysähdyin ja peruutin. Ooh, kyllä näin oikein. Ihanat. Jatkoin kuitenkin matkaani, kiersin korttelin ja palasin saman ikkunan eteen. Astuin sisään, tuijotin, hypistelin, pyysin, nyt jo hiukan hätäisenä,  myyjää tuomaan oikean koon. Jalkaan ja loppu onkin meidän yhteistä historiaamme.Faktahan on, että siinä ne tulevat nököttömään lipaston päällä seuraavat yhdeksän kuukautta, mutta voi sitä kesäistä päivää kun ne taas ovat jalassa.